Elämä vie ja minä vikisen

Joskus mun vilkas mielikuvitukseni lähtee hurjalle laukalle ja siinä on sitten suitset todella hukassa.  Yksi pahimmista kerroista sattui muutama vuosi sitten. Mies ajoi silloin työkseen pakettiautolla ulkomaan muuttoja. Meidän oma auto oli huollossa joten tilalle oli otettu vuokrapaku. Kuorma oli saatu Saksasta kyytiin ja nyt mies oli satamassa Suomessa, tulossa kotiin. Mies laittoi mulle tekstarin, että nyt menee sataman tullissa aikaa. Paku oli otettu läpivalaisuun ja tulli tekee jotain tarkastusta. No, menee tunti ja miehestä ei kuulu yhtään mitään. J oten minä siitä sitten soittamaan miehelle päin. Kerran. Toisen. Kolmannen. Ja lopulta ihan helvetin monta kertaa. Vähän väliä uudestaan. Puhelin hälyytti, mutta ei vastausta. Kolme tuntia kuluu ja edelleenkään mies ei soita eikä vastaa. Nyt alkaa sitten mun kuuluisa mielikuvitukseni nostaa päätään ja kohta mennään hurjaa vauhtia. Rupean miettimään, että mitäpä jos jompi kumpi niistä muuttajista (autossa oli kahden muuttajan tavar...

Kun sä rakastat kesää ja yhtenä aamuna se vaan on kadonnut. Avaat oven, siellä on saatanallisen kylmä tuuli ja lämpömittari lähenee +10 astetta ja sullehan se meinaa paria pakkasastetta. Sua vituttaa. Sä tiedät, että nyt se taas alkaa. Loputon pimeys, räntä, loska ja lopulta se kamalista kamalin - pakkanen! Näet silmissäsi kuinka aamulla katsot mittarista lukemaa - 25. Pihassa sua odottaa jäinen auto. Se tallustat autolle inhoten sitä ääntä, joka syntyy kun lumi narisee askelten mukana. Sormet jäisinä avaat auton oven ja alat etsiä skrabaa. Se on aina kadoksissa. Vastahan sä eilen skrabasit ja silti sitä ei näy missään. Starttaat yskivän auton ja etsit uudelleen. Ei sitä perkelettä löydy mistään. Alistuneesti hytisten otat parkkikiekon ja alta raapia sillä. Mikään ei ole niin inhottava ääni kuin se mikä siitä tulee. Okei, ne narisevat askeleet on lähellä, mutta tämä vie voiton. Sua paleltaa. Sua paleltaa niin saatanasti. Hyppäät autoon (lue pakastimeen), laitat perslämmittimen täysille...